Toimitusharjoittelijana Yliopisto-lehdessä

Toimitusharjoittelijana Yliopisto-lehdessä

Toimitusharjoittelijana Yliopisto-lehdessä

Teksti ja kuva: Roosa Savo

Jo fuksivuonna huomasin ympärilläni käyvän kuhinan harkkapaikoista, mikä aiheutti myös itselleni painetta löytää harkkapaikka. Katsoin kun kaverit lähtivät vuoron perään siisteihin viestintätoimistohommiin. ”Sen oikean harkkapaikan” odottaminen oli kuitenkin minulle onnistunut strategia. Olin maisterivaiheen harkassa 2019 Helsingin yliopiston julkaisemassa tiedettä popularisoivassa lehdessä, Yliopisto-lehdessä. Olin lueskellut tutkimukseen liittyviä juttuja kyseisestä lehdestä aina välillä, ja muistan kolmantena vuonna pohtineeni, olisikohan minulla koskaan mahdollisuuksia päästä kirjoittamaan tällaiseen lehteen.

Kesätoimittajahaut eivät olleet poikineet mitään kesäksi 2019, joten lähettelin sähköposteja toimituksiin. Tunsin oloni epätoivoiseksi tinderittäjäksi, joka kirjoittaa profiiliinsa ”osaan tehdä ruokaa ja olen tosi hauska, ottakaa mut!!!”. Kuin ihmeen kaupalla yhdestä lehdestä vastattiin, että kuulostan juuri sellaiselta tyypiltä, joka saattaisi heille sopia harkkariksi. Viestissä oli hymiö. Tunsin valon pilkahduksen. Niinpä aloitin toukokuussa äimän käkenä Yliopisto-lehdessä toimitusharjoittelijana. Kuuden hengen toimitus otti minut avosylin vastaan ja pääsin pian sisälle talon tapoihin (ja kummiin inside-vitseihin).

Olin aikaisemmin tehnyt jonkun verran toimittajan töitä ja saanut kokemusta Groteskista, mutta tiedejuttuja olin kirjoittanut vain muutamia. Tiesin, että tutkimuksesta kirjoittaminen on erilaista kuin vaikkapa politiikasta kirjoittaminen. Tutkimuksesta kirjoittaminen vaatii paljon yhteistyötä haastateltavan kanssa ja juttu kirjoitetaan ikään kuin yhdessä, mutta silti siten että toimittajalla säilyy valta ja vastuu.

Konkreettisesti duuni sisälsi toimistossa istumista ja taustatyön tekemistä, sähköpostittelua, juttujen ja haastattelujen suunnittelua, puheluita, matkaamista haastateltavien toimistoille, haastatteluiden tekemistä ja pieniä palavereita työkavereiden ja ohjaajan kanssa. Oman suun avaaminen oli tärkeää. Kerroin toimitukselle innostuksestani podcasteihin, ja hups, pääsin heti tekemään oman tiedepodcastini, kun viestinnällä sattui olemaan podcast-projekti käynnissä. Lähdin kehittämään Yliopisto-lehden somea ja kouluttamaan toimitusta Instagramin-käytössä, ja huomasin, että minullahan on tässä asiassa osaamista. Töissä tarvitsi myös paljon kärsivällisyyttä. Tutkijat puhuvat välillä tieteellistä jargonia ja joskus tiede menee itseltä niin yli hilseen, että pitää tehdä uusi haastattelu. Osan kesästä olin yksin toimistolla, jolloin aika kävi pitkäksi, kun tutkijat olivat kesämökeillään eivätkä vastanneet puhelimeen.

Kirjoitin aluksi lyhyitä juttuja, mutta harkan edetessä pääsin tekemään myös pidempiä juttuja. Kaiken pituisia juttuja editoitiin ja muokattiin loputtomiin. Juttuja saatetaan alkaa tehdä puoli vuotta ennen julkaisua, kun taas jotkut jutut pullautetaan ulos viikossa. Oikeakielisyys oli sydämen asia, ja pilkkua kyllä viilattiin viimeiseen asti. Silti välillä tuli virheitä. Yhdessä jutussa Hannah Arendtin nimi oli vääntynyt kolmeen eri muotoon. Yhdessä omassa jutussani olin muuttanut haastateltavan sukunimen Paavosesta Paavolaiseksi, ja hän lähetti minulle närkästyneet sähköpostin, kun lehti ilmestyi. Purskahdin itkuun viestistä, mutta pian jo naureskelimme asialle toimituksen kesken, ja sain kuulla heidän pahimmista nimimokistaan.

Yliopisto-lehdessä oli sellainen kulttuuri, että mieluiten haastatellaan kasvotusten, tutkijan omassa työympäristössä. Monet tutkijat kuitenkin vastasivat haastattelupyyntöihin näin: ”Käy, varmaan sähköpostitse helpoin?”, johon vastasin että nope, tulen mielelläni sinne tiedän toimistolle.

Haastateltavat olivat lähes aina Helsingin yliopiston tutkijoita, usein proffia ja muita urallaan edenneitä. Kerran kysyin, miksi kaikki haastateltavat ovat vanhempia tutkijoita, ja minulle vastattiin, että silloin jutut ovat tieteellisesti arvostetumpia. Tein oman juttuehdotuksen ja pääsin haastattelemaan kasvatustieteiden opiskelijaa, jolla oli raikkaita ajatuksia lasten liikkumisesta ja kehonkuvasta. Vaikka toimituksessa monet asiat olivat vakiintuneet, niin aina kun uskalsi tuoda uuden ehdotuksen esiin, se toteutettiin.

Tiedetoimittajan hommissa parasta on päästä keskustelemaan tutkijoiden kanssa heidän rakastamistaan aiheista. Se kun näkee tutkijan silmissä pilkahtavan intohimon Madagaskarin suoalueita tai masennushoidon kehittämistä kohtaan ja tajuaa, kuinka paljon tämäkin ihminen tietää juuri tästä aiheesta, ja kuinka hän toivoisi, että muutkin ymmärtäisivät sen merkityksen maailmalle. Jokainen haastattelu herätti minussakin jotain. Aloin pohtimaan sitä, mitä tiede oikeastaan on ja miksi se on tärkeää. Miksi olemme täällä ja mihin olemme menossa.

Harkka on jännää aikaa, koska sen aikana tulee ajatuksia siitä, mitä tulevaisuudessa haluaisi tehdä: onko tämä se juttu vai onko tämä ihan kakkaa. En voi sanoa, että tietäisin edelleenkään mitä haluan tehdä ”elämälläni”, mutta ainakin rakkauteni tieteeseen, tutkimukseen ja kirjoittamiseen syveni harkkakuukausien aikana. Näen edessäpäin tiedeviestintää jossain muodossa.

Kaikkein eniten toivon, että voisin lähettää viestin fuksivuoteen, jolloin painiskelin sen kanssa, että ”kaikki muut menevät harkkaan” ja minusta ei ole mihinkään. Kannustan jengiä ottamaan jänniä kursseja, toimimaan ainejärjestössä ja tekemään random projekteja, sekä keskittymään omaan jaksamiseen. Ja menemään harkkaan silloin kun itse kokee olevansa valmis siihen, oli se sitten ekana tai vikana vuonna. Loppujen lopuksi harkka kuuluu Valtsikassa maisteriin, sillä vasta silloin on mahdollista saada harjoittelutukea.

By |2019-11-25T23:07:25+00:00November 25th, 2019|Harkkablogi|Comments Off on Toimitusharjoittelijana Yliopisto-lehdessä